ahdistus

Viimeinen terapiakäynti

Viimeinen terapiakäynti on torstaina ja hiukan on iskenyt jännitys, miten sen jälkeen tulee menemään. Onhan terapiaa ollut päälle puolitoista vuotta ja se on ollut omanlainen rutiininsa arjessa. Terapiakertoja oli kriittisimpien hetkien aikaan jopa kolme kertaa viikossa. On ollut aina joku jolle kertoa ne synkimmätkin murheet pelkäämättä ja epäröimättä. Vielä niin, että toinen ihan oikeasti ymmärtää vaikka itsestä on tuntunut ihan hölmöltä jopa sanoa asioita ääneen. Terapiaan hakeutuessani olin aivan ihmisrauhio, näin kaikessa synkkää, en nukkunut, näin painajaisia ja aloin saamaan päivittäisiä ahdistuskohtauksia. Tämän kaiken aktivoi vuosien jälkeen uudeelleen ikävät elämänkäänteet, joista en voi avata enempää mitään sillä niihin liittyy myös muita ihmisiä.

Vaikka olin umpiromuttunut eikä missään tuntunut olevan mitään järkeä tai elämäniloa voisin kuitenkin sanoa tässä olevan hyviä puolia. Psykofyysinen fysioterapia on opettanut mulle äärimmäisen paljon ja ilman terapiaa en olisi ikinä ollut tää parempi versio itsestäni. Ongelmia korjattavaksi/käsiteltäväksi kuitenkin riitti. Mulla on kova tahto ja luotto siihen, että pärjään viimeisen terapiakerran jälkeen. Samalla pelkään tulevan sen ison romauttavan tekijän tietäen tuetun jakson päättyvän lopullisesti. Terapia teki ihan älyttömän suuria muutoksia muhun ja oon siitä kerrankin ylpeä.

En yleensä osaa kehua itseä tai ajatella, että oon jossain erityisen hyvä. Nyt kuitenkin voin sanoa, että olen hyvä oman kehon tuntemisessa. Osaan ymmärtää itseäni, mielen maisemaani ja kehon välittämiä reaktioita. Ymmärrän mistä hurjimmatkin reaktiot johtuu ja osaan hallita niitä paljon paremmin. En vielä täydellisesti eikä mun tarvitsekaan. Olen aina elämäni polulla oppimassa uutta ja harjoittelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän omat rajani sekä arvoni ja osaan asettaa niitä niin itselle kuin Fransillekin. Nämä asiat luo turvallisuuden tuntua ja voin tuntea miten jalkani ovat vahvasti maassa kuin puun juuret. Oksat ei enää huojuta minua samalla tavalla kuin ennen.

Pitää vain luottaa itseensä ja siihen mitä olen oppinut. Täytyy vain yrittää parhaansa, olla armollinen ja hyväksyä myös ne mahdolliset romahdukset. Olen noussut niin syvästä suosta monen monta kertaa, että olisi ihme jos tulisi vielä jotan pahempaa mistä en selviäisi. Nyt kaikki on hyvin ja meillä on onnellinen perhe kasassa. Voidaan tukea kaikki toisiamme tiiminä. Tuntuu muuten todella ihanalle, miten nyt omat voimavarat riittävät myös muiden tukemiseen ja auttamiseen. Välillä oli pitkiäkin jaksoja, kun jouduin keskittymään ainoastaan itseeni, jotta sain itseni pysymään kasassa viimeisillä voimavaroilla. Vihdoin voimavarani ovat alkaneet palautua. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!

-Iida

Ahdistuskohtauksien vallassa

Mietin todella pitkään tuonko tätä arkaa aihetta esille somessa. Kuitenkin aloin pohtimaan, että ruudun toisella puolellakin on varmasti henkilöitä, jotka kokevat kovempaakin ahdistusta. Ollaan kaikki yksilöitä ja toivon jonkun saavan tästä postauksesta itselleen vertaistukea. Kukaan tuskin ajattelee somessa mun kärsivän ahdistuneisuushäiriöstä, mutta sen sijaan monikin luulee tietävänsä miten mulla menee elämässä ja mitä mulle kuuluu. Oikeesti fakta on se, etten todellakaan tuo kaikkea elämästäni esille somessa. En koe sitä tarpeelliseksi vaan haluan pääosin tuoda positiivisia viboja ja vertaistukea sopivissa määrin. On ollut todella surullista huomata jopa kavereilta miten he luulevat mun elämän olevan ainoastaan sitä mitä somessa tuon esille. Kun vaihdan kuulumisia heidän kanssaan, niin usein kuulenkin lauseen joka menee kutakuinkin näin ”Mä luinkin somesta, että…”. Saisinpa vain kuulla useammin kysymyksen ”Mitä sulle kuuluu?”… Tällä hetkellä elämässä on ollut vaikea ajanjakso, tuntuu kuin haluaisi vain hautautua peittojen ja tyynyjen sisään piiloutuen lierihatun taakse. Onneksi kuitenkin helpottaa ajatella näiden olevan taas vain vaiheita jotka menevät ohi.

Mielenterveydestä puhutaan aivan liian vähän, se on mielestäni edelleen tabu, sitä hävetään ja meitä aletaan usein pitämään erityisen sairaina. Mielenterveyden ongelmat ovat kuitenkin sairaus / vaiva missä esimerkiksi diabetes tai unettomuuskin. Toki mielenterveyden sairauksia on erilaisia ja kaikki eivät kuulu kuitenkaan tähän samaan ”laariin”. Olen kokenut paljon ennakkoluuloja ja myös hirveää väheksyntää!! Jos sanon ääneen minua ahdistavan, usein vastaus voikin pohjautua siihen miten mietin vain kaikkea liikaa. Sain ensimmäisen ahdistuskohtauksen vuonna 2013 jolloin jouduin myös psykoosiin. Saatuani ensimmäisen ahdistuskohtauksen luulin oikeasti kuolevani siihen. Nämä ongelmat eivät itselläni lähteneet vain tyhjästä vaan näiden takana oli paljon suuria asioita. Vuodet vierivät, terapiamuodot muuttuivat, kaverit lähtivät…Oli huonoja vaiheita ja taas todella hyviä vaiheita, jolloin koin itseni todella onnelliseksi. Muistan varmasti ikuisesti sen karmivan hetken, joka oli ollut suurin pelkoni. Sain ahdistuskohtauksen julkisella paikalla ja vielä Linnanmäellä ihan tyhjästä!? Jälkikäteen mietittynä sen saattoi aiheuttaa jopa suuri ihmismassa, joka nykyään saa minulle ahdistuneisuuden todella huippuunsa.

Nyt on kulunut kahdeksan vuotta, mutta ahdistuskohtaukset ovat edelleen läsnä. Ne ovat vähentyneet vuosien varrella aivan hurjasti ja nyt en olekaan saanut niitä kuin todella satunnaisesti. Silti kaikkien näiden vuosien jälkeen ne ovat edelleen yhtä pelottavia. Uskon kohtauksien vähenemiseen vaikuttavan oikeanlaisen terapiamuodon, jossa teen viikoittain kehollisin keinoin harjoituksia muun muassa stressin ja mielen halinnan kanssa. Varmasti vaikuttaa myös suuri vuosien mittainen henkinen kasvu. On ollut myös suuri helpotus karsiessani elämästäni pois energiasyöpöt ihmissuhteet ja asiat. Ahdistuskohtauksien aikana tuntuu, kuin päässä vain pimenisi kaikki. Hengenahdistus, alivireisyys, lamaantuminen, vapina ja itku valtaavat kehon sekä mielen. Tämän jälkeen olo on tyhjä ja yli ajetun tuntuinen. Palautuminen vie ainakin itselläni pari päivää. Olen usein miettinyt, miten hauras ihmismieli onkaan. Toisaalta taas olemme hirveän vahvoja monenlaisissa tilanteissa. Nykyään yhdistän ahdistuskohtaukset usein PMS-oireiden aikaan sekä liialliseen fyysiseen ja henkiseen kuormitukseen. Onkin ollut tärkeää pitää arki hyvässä balanssissa.

Raskausaikana mulle sanottiin, ettei lapsen synnyttyä saa missään nimessä tulla ahdistuskohtausta, sillä se olisi täys katastrofi. Eihän lapsi saisi nähdä kuin ilon tunteita. Tämä kaikki särähti korviini. Tuli järjettömän iso pelko ja paine ajatellessa, entä jos saankin kohtauksen juuri lapsen nähden? Ajattelin sen olevan pahinta mitä voisi käydä. On kuitenkin tärkeää opettaa lapselle, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Näin ainakin meidän perheessä menee. Kaikki reaktiot ja tunteet viestivät meistä jotain ja ne erilaiset tunteet ovat kaikki juuri sen vuoksi tärkeitä. Niitä ei ole hyvä lähteä piilottamaan, sillä muuten takuu varmana syntyy ahdistusta ja kaikki pyörii oravan pyörässä isommaksi. Kun ahdistus iskee, pyrinkin hyödyntämään parhaani mukaan terapiassa opittuja maadoittumisen taitoja eri keinoin. Olen onnekas, kun löysin näin hyvän terapian. Olen oppinut siellä paljon, kehittänyt itseäni ja omalla tavallaan olen oppinut ymmärtämään kuka olen ja mitä haluan elämältä. On oppinut myös paremmin asettamaan omia rajoja.

Uskon ahdistuneisuushäiriön olevan yleisempää mitä osaamme ajatellakkaan. Noin 5% ihmisistä kärsii jossain vaiheessa elämäänsä jonkunlaisesta ahdistuneisuushäiriöstä. Yli puolella oireet ovat alkaneet joko lapsena tai murrosiässä. Monesti paetaan epämiellyttävää olotilaa ja koittaa purkaa sitä erilaisin keinon, itselläni se oli joskus itsensä kiireisenä pitäminen. En halunnut kohdata ikäviä tunteita saatika käsitellä niitä, joten pakenin ja ahdistus muuttui vain syvemmäksi. Onneksi nykyään tämä on historiaa! Olen oikeasti hiton ylpeä siitä miten oon onnistunut kehittämään itseäni ja miten sain huomata, ettei koskaan ole liian myöhäistä avata mielen syövereitään ammattilaiselle. Olin tosin käynyt jo aiemmin psykologilla, mutta näistä käynneistä ei ollut itselleni hyötyä. Tämä postaus ei ollut se positiivisin eikä elämä olekaan pelkkää iloa ja onnea. Kaiken kanssa oppii elämään ja tämä on osa mun elämää. Jotain joka on aina itselleni yhtä traumaattista ja samalla jotain joka vahvistaa kerta toisensa jälkeen.

-Iida

Vieritä ylös