Sitten kun…

Pysähdyin jokunen päivä sitten miettimään onnellisuutta. Mikä tekee mut just nyt onnelliseksi ja mikä taas syö onnellisuuttani. Tein huomion arjessani useastikkin käytetyistä lauseiden aluista sitten kun, voi kun, olispa… Monesti sitä miettii muun muassa raha-asioita, matkailua, ihannekroppaa ja työkuvioita. Elämään tuntuu kaipaavan aina jotain uutta ollakseen vielä onnellisempi ja aina löytää niitä pieniä viilattavia asioita. Mutta miksi? Eikö voisi elää vain tässä hetkessä unohtamatta silti unelmointia. Aion päästä eroon siitä jatkuvasta tarpeesta havitella jotain uutta.

Päätinkin lopettaa paikallaan jumituksen ja ottaa niskasta kiinni. Vihdoin vuosien puheiden jälkeen suuntasin toteuttamaan unelmiani! Nyt olenkin ilmoittautunut somealan kurssille ja lisää pitäisi varailla erilaisia kursseja. Ensimmäinen steppi on siis otettu. Paljon on tullut jo parannusta hetkestä nauttimiseen ja on oppinut pärjäämään vähemmälläkin. Haaveita ja kunnianhimoa täytyy olla, jotta elämässä voi menestyä ja päästä eteenpäin -kaikella on kuitenkin rajansa. Jos eläisi kokoajan haavekuplassa miettien tulevaisuutta ja mitä siltä haluaa, niin emmehän me koskaan nauttisi elämästä ja se vain lipuisi ohi.

Kun yksi ja toinenkin haave on toteutunut kovalla työllä, onko tähtäimessä jo uusi aihe johon keskittyä? Tämä on loputon suo johon uppoaa nopeasti. Unelmia toteuttaessa on hyvä antaa sille aikaa ja nauttia pienistäkin hetkistä matkan varrella, jotta siitä jää käteen muutakin kuin tyhjä mitätön tunne. Olen huomannut itselläni käyvän juuri näin. Kulkee matkaa kiireesti kohti maalia ja lopulta se olikin vain stressiä ja hikeä aiheuttava asia, jonka jälkeen olo on kuin putoisi kokoajan tyhjää kuilua pitkin.

Syyllistyn myös pahasti jossitteluun ja mutkutteluun (😄). On aina niin paljon helpompi paeta unelmien toteuttaista tällä keinolla. ”Mutta kun mulla on tää ja tää juttu, niin enhän mä voi toteuttaa tätä nyt.” Uskon tämän kaiken takana olevan vain epävarmuus eli toisin sanoen pelko. Onhan se luonnollisesti helpompaa pistää pakki päälle, mutta entä jos me kuitenkin lähtisimme tuulta päin eikä annettaisi pelolle valtaa. Joskus sitä epäonnistuu, mutta se opettaa ja ei tule kaduttua ettei jotain ole kokeilut.

Huonommilla ja väsyneimmillä päivillä näkee usein kaiken mahdottomampana, ehkä tuntee kateutta muita kohtaan ja lannistuu oman elämän puutteista ja tekemättömistä asioista. Tämä kaikkihan on vain omasta asennoitumisesta kiinni, sillä aurinkoisina päivinä taas inspiraatio pulppuaa ja uskoo todella itseensä. On kummallista miten ympäristön erilaiset tekijät saavat mielialastamme otteen. Loppuen lopuksihan haaveet ovat pitkälti kiinni omasta energiasta, arjessa käytetystä ajasta, valinnoista ja uhrauksista. Lapsiarki on opettanut paljon valinnoista ja uhrauksista, jotka oli mulle ennen todella vaikeita. Nyt on pakko osata ottaa aikaa tietyistä asioista saaden sitä muuhun.

-Iida