Viimeinen terapiakäynti

Viimeinen terapiakäynti on torstaina ja hiukan on iskenyt jännitys, miten sen jälkeen tulee menemään. Onhan terapiaa ollut päälle puolitoista vuotta ja se on ollut omanlainen rutiininsa arjessa. Terapiakertoja oli kriittisimpien hetkien aikaan jopa kolme kertaa viikossa. On ollut aina joku jolle kertoa ne synkimmätkin murheet pelkäämättä ja epäröimättä. Vielä niin, että toinen ihan oikeasti ymmärtää vaikka itsestä on tuntunut ihan hölmöltä jopa sanoa asioita ääneen. Terapiaan hakeutuessani olin aivan ihmisrauhio, näin kaikessa synkkää, en nukkunut, näin painajaisia ja aloin saamaan päivittäisiä ahdistuskohtauksia. Tämän kaiken aktivoi vuosien jälkeen uudeelleen ikävät elämänkäänteet, joista en voi avata enempää mitään sillä niihin liittyy myös muita ihmisiä.

Vaikka olin umpiromuttunut eikä missään tuntunut olevan mitään järkeä tai elämäniloa voisin kuitenkin sanoa tässä olevan hyviä puolia. Psykofyysinen fysioterapia on opettanut mulle äärimmäisen paljon ja ilman terapiaa en olisi ikinä ollut tää parempi versio itsestäni. Ongelmia korjattavaksi/käsiteltäväksi kuitenkin riitti. Mulla on kova tahto ja luotto siihen, että pärjään viimeisen terapiakerran jälkeen. Samalla pelkään tulevan sen ison romauttavan tekijän tietäen tuetun jakson päättyvän lopullisesti. Terapia teki ihan älyttömän suuria muutoksia muhun ja oon siitä kerrankin ylpeä.

En yleensä osaa kehua itseä tai ajatella, että oon jossain erityisen hyvä. Nyt kuitenkin voin sanoa, että olen hyvä oman kehon tuntemisessa. Osaan ymmärtää itseäni, mielen maisemaani ja kehon välittämiä reaktioita. Ymmärrän mistä hurjimmatkin reaktiot johtuu ja osaan hallita niitä paljon paremmin. En vielä täydellisesti eikä mun tarvitsekaan. Olen aina elämäni polulla oppimassa uutta ja harjoittelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän omat rajani sekä arvoni ja osaan asettaa niitä niin itselle kuin Fransillekin. Nämä asiat luo turvallisuuden tuntua ja voin tuntea miten jalkani ovat vahvasti maassa kuin puun juuret. Oksat ei enää huojuta minua samalla tavalla kuin ennen.

Pitää vain luottaa itseensä ja siihen mitä olen oppinut. Täytyy vain yrittää parhaansa, olla armollinen ja hyväksyä myös ne mahdolliset romahdukset. Olen noussut niin syvästä suosta monen monta kertaa, että olisi ihme jos tulisi vielä jotan pahempaa mistä en selviäisi. Nyt kaikki on hyvin ja meillä on onnellinen perhe kasassa. Voidaan tukea kaikki toisiamme tiiminä. Tuntuu muuten todella ihanalle, miten nyt omat voimavarat riittävät myös muiden tukemiseen ja auttamiseen. Välillä oli pitkiäkin jaksoja, kun jouduin keskittymään ainoastaan itseeni, jotta sain itseni pysymään kasassa viimeisillä voimavaroilla. Vihdoin voimavarani ovat alkaneet palautua. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!

-Iida