Synnytyskertomus

Olin toivonut loppuraskaudesta käynnistystä, sillä krooniseen sairauteeni liittyvät kivut alkoivat olla liian tukalia sekä sellaisia hoitoja vaativia ettei niitä olisi voinut raskausaikana toteuttaa. Käynnistysaikaa oli tarkoitus katsoa synnärillä raskausviikolla 39, mutta synnytys käynnistyikin itsestään jo raskausviikolla 36+0.

Kaikki alkoi siitä, kun limatulppa irtosi raskausviikolla 35+2, jonka jälkeen alkoi tulemaan merkkejä synnytyksen lähestymisestä. Säännöllisiä supistuksia ei kuitenkaan tullut, mutta vuoto, vauvan liikkeiden väheneminen, kivut sekä lämmön nousu sai minut soittamaan synnärille. Ensimmäisestä puhelusta ei ollut hyötyä ja turhauduin oloissani siitä totaalisesti, sillä minua pyydettiin vain lepäämään, juomaan jotain lämmintä ja menemään rentouttavaan suihkuun. Mielessäni pyöri jatkuvasti vain, että onko kaikki varmasti hyvin ja tiesin etteivät saadut ohjeistukset tulisi juurikaan helpottamaan oloani. Lähinnä ne vain hämmensi minua ja tuntui ettei tilannetta olisi otettu lainkaan vakavasti.

Soitin muutaman päivän päästä uudelleen synnärille, sillä epäilin että lapsivettä olisi saattanut yön aikana tihkua. Lämpöä ei enää ollut onneksi tässä kohtaa, mutta mahdollisen lapsiveden menon vuoksi minut pyydettiin heti Lohjalle näytille. Soitin Matiakselle töihin, että nyt pitää lähteä synnärille ja tässä kohtaa ajattelin vielä, että tuskinpa se kuitenkaan lapsivettä oli ja varmasti meidät käännytettäisiin kotiin. Varauduin silti jo tässä kohtaa synnytykseen ja veimme matkalla koiran äidilleni hoitoon. Kun pääsimme Lohjalle minulta otettiin heti näytteitä ja lapsivesinäyte olikin positiivinen. Olo oli jotenkin todella epätodellinen, kun tajusin että nyt tämä todella on menoa, eikä synnäriltä lähdetä kotiin ilman vauvaa.

Tutkimushuoneessa aloitettiin jo antibiootin tiputtaminen suoneen, sillä tässä kohtaa lapsiveden menosta oli jo yli kaksitoista tuntia. Omat supistukset eivät edelleenkään olleet alkaneet, joten oli aika aloittaa synnytyksen käynnistys suun kautta otettavilla tableteilla. Onneksi Matias sai jäädä yöpymään synnärille, kun huoneeseeni ei silloin toistaiseksi ollut tulossa muita. Olin peloissani ja todella kovissa kivuissa. Seuraavana päivänä ei ollut tapahtunut vieläkään mitään edistystä, mutta kivut senkun kovenivat. Koitimme Matiaksen kanssa kävellä portaita ja ulkona synnytyksen edistämiseksi, joka sai aina hetkellisesti supistuksia aikaan. Aloin oksentelemaan muistaakseni toisena yönä vahvoista kipulääkkeistä, enkä ollut nukkunut silmäystäkään.

Oli sunnuntai aamu, kun kätilö tuli sanomaan ettei käynnistystä jatkettaisi. Tämä sai minut todella hämmentyneeksi ja vihaiseksi, en voinut ymmärtää miksi se yhtäkkiä keskeytettäisi ja jäätäisi seuraamaan tilannetta. Onneksi lääkäri tuli keskustelemaan kanssani ja käynnistystä luojan kiitos jatkettiin ihan isommilla annoksilla. Sunnuntai aamuna olo oli jo todella kaamea. Oksensin aamupalan ulos ja aloin voimaan erityisen pahoin. Supistukset ja kivut saivat minut jatkuvasti oksentamaan kaaressa. Koitin helpoittaa oloa tens-laitteella sekä lämpimällä suihkulla, jossa istuin jumppapallon päällä. Tässä kohtaa muistini on alkanut hämärtyä, enkä tiedä itse mitä oikein on tapahtunut. Kuulemani mukaan olen maannut suihkun lattialla oksennellen ja itkien, josta minut on viety synnytyssaliin.

Saliin päästyämme olinkin jo kaksi senttiä auki ja niin väsynyt valvotuista öistä, että kätilö oli vahvasti epiduraalin kannalla. Pelkäsin epiduraalia alusta asti aivan tolkuttomasti ja se oli kivunlievityksistä viimeisenä vaihtoehtona listallani. Olin kuullut sen olevan kuin taivaan lahja ja mutta myös sen olevan kivulias toimenpide. Itse en huomannut edes sen laittoa! Jännitin toimenpidettä tosin niin paljon, että meinasin pyörtyä. Vihdoin sain nukuttua ja kerättyä voimia tulevaan. Aikaa vain kului ja kului, eikä supistukset olleet vieläkään säännöllisiä. Päätettiin aloittaa oksitosiinin tiputtaminen suonensisäisesti, joka vihdoin alkoi vauhdittamaan synnytystä.

Yritin edistää avautumisvaihetta mahdollisimman paljon, johon paras keino itselläni oli jumppapallon päällä istuminen. Säännölliset supistukset alkoivat 23.00. Ilokaasu oli tässä vaiheessa paras ystäväni, josta todella sain helpotusta! Vihdoin kun tarkastimme kohdunsuun tilannetta olin auki 6cm. Avautumisvaihe jatkui tästä samaan tapaan, kunnes ennen viittä aamulla aloin tuntea painetta ja ponnistamisen tarvetta. Tarkistimme kohdunsuun tilanteen taas ja olinkin yhtäkkiä 9cm auki. Kätilö alkoi avittamaan kädellä kohdunsuun avautumista loppuun, jotta pääsisin ponnistamaan. 4.40 olin täysin auki ja olikin ponnistamisen aika. Vitsi miten hyvältä tässä kohtaa tuntui, kun tajusi loppusuoran häämöttävän!! Olin aivan varma aiemmin, että joutuisin vielä sektioon, kun mitään ei tapahtunut.

Ponnistusvaihe oli helpompi mitä olin ajatellut. Kuuntelin tarkasti kätilöiden ohjeita ja Matias tsemppasi vieressä pitäen kädestä kiinni. Alku tuntui melko turhauttavalta, sillä tuntui kuin vauva olisi vain jämähtänyt paikoilleen. Edistystä tapahtui kuitenkin kokoajan ja pian pystyinkin jo tunnustelemaan vauvan hiuksia. Kun vihdoin sain vauvan ponnistettua ulos kello 5.08, oli voittaja fiilis. En voi edes kuvailla miten upealta ja hyvältä se tuntui! Ensimmäinen lauseeni taisikin olla tämän jälkeen ”mä tein sen” 😀. Ponnistusvaihe kesti siis vain 28 minuuttia ja kokonaisuudessaan synnytys 5 tuntia 48 minuuttia joka on ensisynnyttäjälle mielestäni todella lyhyt aika!

Upea fiilis loppui lyhyeen, kun odotettua vauvan rääkäisyä ei kuulunutkaan ja vauva oli täysin veltto. Tätä kirjoittaessa menee edelleen kylmät väreet ja silmät meinaa kostua. Luulin synnyttäneeni kuolleen vauvan, enkä voi sanoin kuvailla sitä pelon, tuskan ja surun määrää. Näen vaan edessäni verilammikon ja velton vauvan, jota kiireesti yritettiin saada virkoamaan ja pulssia tunnusteltiin. Kysyinkin kätilöiltä onko vauva kuollut. Napanuora katkaistiin vauhdilla ja kätilö lähti kiireesti viemään vauvaa pois salista. Oli niin kova kiire, etten tiennyt mitä tapahtuu, mutta kätilöiden rauhallinen työskentely sai meidät kummatkin pysymään kuitenkin melko luottavaisin mielin. Jäin itse saliin paikkailtavaksi, kun Matias haettiin vauvan luokse virvoitteluhuoneeseen. Luojan kiitos kaikki oli hyvin❤️. Vauva oli säikähtänyt synnytystä niin paljon, ettei ymmärtänyt lähteä itse hengittämään. Tähän on varmasti vaikuttanut vauvan ennenaikaisuus.

Käynnistyspäivien sekä synnytyksen jälkeen olin niin väsynyt, ettei silmät meinanneet pysyä enää auki. Saimme saliin juhlaruoan ja pääsimme kilistelemään vauvan syntymän johdosta. Vauva oli tällä aikaa keskolassa ja pääsimme katsomaan häntä ensimmäistä kertaa yhdentoista aikaan aamulla. Hänellä oli ollut ensimmäiset neljä tuntia lisähappi käytössä ja lisäksi seuraavan päivän ajan vielä nenämahaletku. Pieni pääsikin jo synnytyksestä seuraavana päivänä meidän kanssa perhehuoneeseen.

10.8.2020 / 5.08 / 2860g / 46cm

Ennen kuin olit pieni alku vatsassani, olit suuri unelma, josta pelkäsin edes haaveilla. Ennen kuin synnyit kuljimme yhteistä matkaa 37 viikkoa luoden yhteyden ja rakkauden toisiimme. Taistelimme yhdessä synnytyksen läpi ja nyt olet täällä -meidän ainutlaatuinen poikamme. En voisi olla onnellisempi ja kiitollisempi tästä kaikesta mitä ollaan saatu. Paras palkinto mitä voi saada! Tätä tunnetta ei voi ikinä pukea sanoiksi❤️.

ps. vaikka käynnistysvaihe oli itselleni vaikea ja itse synnytyksen loppu päättyi kamalasti, niin synnytys oli silti mielestäni jopa todella voimaannuttava. Upeaa miten tällaisen pääsi kokemaan vaikeista hetkistä huolimatta onnistuneesti! Haluaisin vielä lopuksi sanoa etenkin ensisynnyttäjille, että luottakaa itseenne ja vaikka tuntuisi, ettei voimat enää riitä ja kipu on sietämätöntä, niin pystytte siihen ❤️. Jokainen kipu ja voimakas supistus on lähempänä pienen syntymää, kerätkää siitä ajatuksesta mahdollisimman paljon energiaa ponnistusvaiheessakin vaikka usko alkaisi loppua!

-Iida